Oon huono. Tyhmä. Paska.
Oon tässä lähinnä koulussa ollut. Mun elämä on loppunut. Tilalla on kapea putki, jossa just mahdun tällaisena läskinä liikkumaan. Putken päässä ei näy valoa.
Oon koko meidän vuosikurssin surkimusluuseri. Oon kaikessa huonoin. Hitain. Tyhmin. Mulla ei ole motivaatiota ollenkaan. Mulla ei ole kavereita. Kukaan ei pidä musta, oon tämmönen läski läppä.
Haluisin vaan kuolla.
Miksei joku auto vaan vois ajaa mun yli?
Oon muuten aivan vitun läski ja syön vaan koko ajan. Ja juon. Ei täällä kestä selvin päin, oon mieluummin sitten aivan päissäni ja itken, kun en saa kouluhommia eteenpäin. Kun en edes tiedä mitä mun pitäis tehdä. En tajua sanaakaan, mitä mulle neuvotaan.
Tänään piti koulusta tullessa (seittemältä illalla) mennä lenkille. En mennyt vaan söin vitusti. Olen läski ääliö ruma idiootti. Mulla ei ole enää edes vaatteita, ne on kaikki hajalla. Oon niin kuvottava, että en pysty katsomaan peiliin. Mun naama on yks pallo, maha ja reidet leviää ympäriinsä ja allit heiluu kävellessä. Oon aivan kammottava.
Mä en vaan jaksa enää. Tulkaa ja ampukaa mut. En mä tästä enää nouse.
(Annettessi ala-arvoinen tyyli. En jaksa nyt. Enkä jaksa jatkossakaan. Katsotaan jos selviän hengissä niin, että kirjoitan tänne enää.)
kun siirtyy äkkiä, päivänvalosta pimeään, kestää tottua näkemisen
3/01/2015
my eyes are fat
En päässy duuniin sinne minne halusin. Itkin terapiassa ja oksensin kotona. Leipää ja juustoa.
Sitten oksensin eilen, kun koulu ahdistaa. Pussillinen pakastedallaspullia. On niin ihanaa, kun on oma uuni. En olisi kuollaksenikaan viime vuonna hipsinyt yhteiskeittiöön duunaamaan mättösafkoja. Siellä Muhammedien ja Mattien seassa, veri guud aidia.
Sitten lähdin illalla myöhään yli tunnin juoksulenkille. Söin niitä pullia raakana (oh my god, jäistä ja raakaa taikinaa, ihanaa). Se ei ollut niin ihanaa, kun yritin saada sitä taikinamössöä pihalle. Olis pitänyt muistaa, että taikinan oksentaminen on aina helvetin huono idea.
Tänään kello soi seitsemältä, kun piti olla kovinkin tuottelias. Sammutin sen ja nukuin pätkissä puoli yhteentoista. Söin aamupalaksi lounasta.
Oksentaminen huonontaa unta eli uniongelmaiselle suorastaan hienoa. Pää oli ihan sumuinen, kun nousin ylös.
Näin unta, että vedettiin kokaiinia semmosen ihmisen kanssa, jonka nyt oon jo päättänyt pyyhkiä mielestä. Tai olen jo melkein päättänyt pyyhkiä kaikki ihmiset mun mielestä, koska ei tästä tule mitään. En mä ikinä mitään parane, syntymälahjana saanut läskin ja ruman ja huonon roolin, niin ei sille voi mitään.
Sitten oksensin eilen, kun koulu ahdistaa. Pussillinen pakastedallaspullia. On niin ihanaa, kun on oma uuni. En olisi kuollaksenikaan viime vuonna hipsinyt yhteiskeittiöön duunaamaan mättösafkoja. Siellä Muhammedien ja Mattien seassa, veri guud aidia.
Sitten lähdin illalla myöhään yli tunnin juoksulenkille. Söin niitä pullia raakana (oh my god, jäistä ja raakaa taikinaa, ihanaa). Se ei ollut niin ihanaa, kun yritin saada sitä taikinamössöä pihalle. Olis pitänyt muistaa, että taikinan oksentaminen on aina helvetin huono idea.
Tänään kello soi seitsemältä, kun piti olla kovinkin tuottelias. Sammutin sen ja nukuin pätkissä puoli yhteentoista. Söin aamupalaksi lounasta.
Oksentaminen huonontaa unta eli uniongelmaiselle suorastaan hienoa. Pää oli ihan sumuinen, kun nousin ylös.
Näin unta, että vedettiin kokaiinia semmosen ihmisen kanssa, jonka nyt oon jo päättänyt pyyhkiä mielestä. Tai olen jo melkein päättänyt pyyhkiä kaikki ihmiset mun mielestä, koska ei tästä tule mitään. En mä ikinä mitään parane, syntymälahjana saanut läskin ja ruman ja huonon roolin, niin ei sille voi mitään.
2/27/2015
1/26/2015
hurraa, kaikki on sekaisin, hurraa
Viimeksi päivitetty syyskuussa 2013. Missä minä olin? Kuka minä olin? Mitä minä olin?
Sillä ei oikeasti ole väliä, sillä nyt olen täällä missä olen. Olen hyvässä koulussa, olen terapiassa, minulla on kavereita. Minulla on kaikki niin hyvin.
Mutta minä olen lihava.
Viime vuosi oli yhtä suossa rämpimistä. Kevään olin stressaantunut, että pääsenkö nytkään haluamaani kouluun. Ahmin ja oksensin ja keräsin valtavasti painoa lillumaan ruumiiseeni. En juossut yhtään. Kävin salilla, mutta sekin jäi kevään mittaan, kun alkoi kunnon sairasteluputki. Ajattelin, että kyllä kesätyöt sitten auttaa jo pääsemään pois bulimiaputkesta. Ei auttanut. Sama ralli jatkui läpi pitkän ja ahdistavan kesän. Päivisin olin normaali ja öisin hukuin bulimiavaltakuntaani.
Sitten tuli toivottu kirje heinäkuussa. Tuli muutto ja muuton myötä uusi asunto. Ja kämppis. Ja sitten loppui oksentaminen. Jaetussa kylpyhuoneessa se ei ihan onnistu (voin spoilata hieman, että kyllä se sielläkin onnistuu). Syksyn olin siinä ihanassa imussa, että minä olen nyt täällä ja kaikki on kivaa ja ihanaa ja minä olen terve ja pelastettu.
Mutta minä vain lihoin lisää.
Olin humalassa liian usein. En niin usein kuin monet meistä ekavuotisista, mutta siinä samassa riemun huumassa minäkin ajauduin liian monesti kohtuuttomasti käyttämään alkoholia. Paino vain tuli, eikä se mihinkään lähtenyt. Kävelin ja olin stressaantunut. Jumppasin kotona, kun kämppis oli poissa. Paino vaan oli ja pysyi ja näytti keskisormea. Sinä saastainen pullukka.
Sitten tuli loma. Vuoden paras hetki oli käsillä, kun ei tarvinnut mennä jouluksi kotiin. Oli niin hienoa ja ihanaa. Kävi niinkin, että tapasin ihanan ihmisen ja olin onnellinen, että nyt minä olen terve. Minulla on taas tunteetkin.
Sitten se pilvilinna romahti. Tipuin korkealta ja menin rikki. Tänään oksensin ensimmäistä kertaa sitten elokuun, koska söin liikaa. Olen kiristänyt ruokavaliota ja juoksen taas. En tahdo puhua kellekään, tahdon käpertyä omaan kuplaani ja jäädä sen sisälle ihailemaan luiseksi muuttuvaa vartaloa. En halua oksentaa, mutta haluan laihtua.
Minulla on hyvä kulissi. Rakennan vahvasta minusta hahmon muille ja jään sen taakse rakentamaan jotain aivan muuta. Pakenen todellista maailmaa omaan ihmemaahani, jossa kalorit tanssivat piirileikkejä. Minun omassa maailmassani kaikki on niin hyvin.
Kuuleekohan kukaan enää minua?
Sillä ei oikeasti ole väliä, sillä nyt olen täällä missä olen. Olen hyvässä koulussa, olen terapiassa, minulla on kavereita. Minulla on kaikki niin hyvin.
Mutta minä olen lihava.
Viime vuosi oli yhtä suossa rämpimistä. Kevään olin stressaantunut, että pääsenkö nytkään haluamaani kouluun. Ahmin ja oksensin ja keräsin valtavasti painoa lillumaan ruumiiseeni. En juossut yhtään. Kävin salilla, mutta sekin jäi kevään mittaan, kun alkoi kunnon sairasteluputki. Ajattelin, että kyllä kesätyöt sitten auttaa jo pääsemään pois bulimiaputkesta. Ei auttanut. Sama ralli jatkui läpi pitkän ja ahdistavan kesän. Päivisin olin normaali ja öisin hukuin bulimiavaltakuntaani.
Sitten tuli toivottu kirje heinäkuussa. Tuli muutto ja muuton myötä uusi asunto. Ja kämppis. Ja sitten loppui oksentaminen. Jaetussa kylpyhuoneessa se ei ihan onnistu (voin spoilata hieman, että kyllä se sielläkin onnistuu). Syksyn olin siinä ihanassa imussa, että minä olen nyt täällä ja kaikki on kivaa ja ihanaa ja minä olen terve ja pelastettu.
Mutta minä vain lihoin lisää.
Olin humalassa liian usein. En niin usein kuin monet meistä ekavuotisista, mutta siinä samassa riemun huumassa minäkin ajauduin liian monesti kohtuuttomasti käyttämään alkoholia. Paino vain tuli, eikä se mihinkään lähtenyt. Kävelin ja olin stressaantunut. Jumppasin kotona, kun kämppis oli poissa. Paino vaan oli ja pysyi ja näytti keskisormea. Sinä saastainen pullukka.
Sitten tuli loma. Vuoden paras hetki oli käsillä, kun ei tarvinnut mennä jouluksi kotiin. Oli niin hienoa ja ihanaa. Kävi niinkin, että tapasin ihanan ihmisen ja olin onnellinen, että nyt minä olen terve. Minulla on taas tunteetkin.
Sitten se pilvilinna romahti. Tipuin korkealta ja menin rikki. Tänään oksensin ensimmäistä kertaa sitten elokuun, koska söin liikaa. Olen kiristänyt ruokavaliota ja juoksen taas. En tahdo puhua kellekään, tahdon käpertyä omaan kuplaani ja jäädä sen sisälle ihailemaan luiseksi muuttuvaa vartaloa. En halua oksentaa, mutta haluan laihtua.
Minulla on hyvä kulissi. Rakennan vahvasta minusta hahmon muille ja jään sen taakse rakentamaan jotain aivan muuta. Pakenen todellista maailmaa omaan ihmemaahani, jossa kalorit tanssivat piirileikkejä. Minun omassa maailmassani kaikki on niin hyvin.
Kuuleekohan kukaan enää minua?
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)