do I really exist?

Sain eilen myöhään yöllä idean kirjoittaa syömishäiriöstä ja sen vaikutuksesta identiteettiini. Koska sairastuin aika herkässä iässä, siinä murrosiän keskellä, on sairaudella ollut suuri vaikutus siihen, millainen olen nyt. Tietysti kehon fyysisillä muutoksilla on ollut osansa asiaan, mutta myös kaikki henkiset ylä- ja alamäet ovat jättäneet (pysyvät) jälkensä.

Aivan sairauteni alussa olin ylpeästi syömishäiriöinen, suorastaan ihailin kaikkea mikä sairauteeni liittyi. Tunsin itseni vahvaksi ja hyvin olemassaolevaksi. Minulla oli kaikki valta ja kontrolli. Elin tavallaan ihanassa unessa. Sulkeuduin muulta maailmalta omaan syömishäiriökulpaani, jossa hyräilin tyytyväisenä.
Painon laskiessa alipainon puolelle suunta hieman muuttui. Pidin edelleen kynsin ja hampain kiinni sairaudestani. Nyt se ei enää ollut minulle kuin elämänkumppani ja paras ystävä vaan taistelutoveri. Tunsin kaikkien vainoavan minua ja haluavan vain lihottaa. Taistelin yhdessä anoreksia rinnallani ruokaa ja läskiä vastaan.

Painon putoaminen alkaa aina euforisella ja kevyellä tunteella. Aina lisää laihuttaessani olen aluksi hyperenerginen, innoissani ja leijun muutaman sentin maanpinnan yläpuolella. Tämä ei kestä kuin viikon tai pari. Sitten tullaan alas korkealta ja kovaa. Kaikki on vaikeaa ja raskasta. Väsymys ja viha tekevät kehoon pesän. Elämästäni tuli tällöin putki. En muista näiltä pahimmilta aliravitsemusajoilta paljoakaan. Katselen muistikuviani vessapaperihylsyn läpi. Sivuilla kaikki on harmaata ja edessä on pyöreä aukko.

Kaikesta tästä syntyi halu muuttua näkymättömäksi. Mitä vähemmän painoa, sitä vähemmän mitä inhota. Jos lopulta saisinkin laihdutettua itseni olemattomiin. Ainut minua määrittelevä tekijä oli enää sairauteni.

Painon nouseminen edes sadalla grammalla oli tietyn aikaa maailmanloppu. Myöhemmin opin sietämään sitä paremmin. Punnitsin itseni lähes kahden vuoden ajan joka päivä. Merkitsin aluksi painon ylös ehkä reilun vuoden ajan. Tilanteen kohentuessa lakkasin kirjaamasta numeroita ylös ja seurasin vain painoani. Parhaimmissa vaiheissa en käynyt vaa'alla kuin ehkä kerran viikossa.

Liikun maanisesti. Oikeastaan missään parantumiseni vaiheessa en ole päässyt eroon syyllisyyden tunteesta, joka aiheutuu liikkumattomuudesta. Ollessani vuoden liikuntakiellossa rikoin sitä aina mahdollisuuden tullen: juoksin portaita ylös alas ja taloa ympäri, jumppasin... Yritin myös seistä aina kun mahdollista ja mielellään vielä heilutella jalkojani kulutuksen maksimoimiseksi.

Entä se identiteetti? 

Olen kasvanut anoreksian ja bulimian kanssa. Parantuessani pääsin suurimmasta osasta sairaita ajatuksiani eroon, mutta en kaikista. Ajattelen syödessäni vain kaloreiden määrää. Ruoka on minulle edelleen iso ja vaikea mörkö, johon en osaa suhtautua.

Sairauteni alussa näin itseni lihavana ja rumana. Vuosien kuluessa totuin pieneen ja siroon ruumiiseeni. Läskin tytön identiteetistä siirryttiin laihan tytön minuuteen. Nyt olen taas hypännyt lihavaan identiteettiin ja tavoittelen taas sitä onnen tilaa, jossa sain kehuja pikkuisuudestani.

Vaikka olen hyvin oppinut tunnistamaan syömishäiriöajatukset, en aina huomaa niitä kaikkia. Osa niistä on syöpynyt mieleeni niin tiukasti, että en huomaa niiden olemassa oloa. Silloin niistä on vaikea päästä eroon lopullisesti. Hipi hiljaa ne sieltä ottavat vallan ja muuttavat ajatuksiani aina vain enemmän ja enemmän sairaiksi.

Jotta voisin edes miettiä sairaudesta irrottautumista, minun pitäisi löytää oma identiteettini. Kuka minä olen vai olenko mitään? Välillä tuntuu siltä, että olen olemassa vain syömishäiriön kautta. Minussa ei ole muita piirteitä. Jos minulle annetaan tyhjä paperi ja kynä, en osaa kirjoittaa minua kuvaavia asioita. Laihdutin itsestäni kaiken pois: luonteen, seksuaalisuuden ja tunteet. Parantumiseni oli ennen kaikkea minuuteni keräämistä niistä pienistä paloista, joita oli jäänyt jäljelle sairauteni tekemästä joukkotuhosta.

En päässyt tarpeeksi pitkälle ja olen jo luovuttamassa. Esittelen itsestäni sitä kulissiminuutta, jonka loin koulussa. Sen takana horjun ja heilun eksyksissä, miettien miten tästä jatkaisin.

I don't eat food I eat numbers

Minä vihaan oksentamista. Minä vihaan kaloreiden laskemista. Minä vihaan läskiä. Minä vihaan juoksemista.

Silti ne kaikki sisältyvät elämääni. Mielessäni pyörii nykyään vain yksi kysymys. Mikä meni väärin. Mikä ja miksi.

Aloitamme oksentamisesta. Vielä viime kesänä ja syksyllä vannoin, etten enää oksenna vapaaehtoisesti. En ahmi kaikkea minkä vain pystyn ja sitten tunge sormia kurkkuun saadakseni kaiken taas päivänvaloon. Se on kamalaa ja tuntuu pahalta.

Muistan miten hienolta tuntui, kun ensimmäisiä kertoja pystyin oksentamaan tietoisesti. Olin löytänyt takaoven ja pakotien, keinon poistaa sisältäni sellaista, mikä tekisi minusta vielä lihavamman kuin olen. Olin kuin voittaja, vaikka todellisuudessa olin myynyt itseni halvalla.

Satunnaisia humalaoksentamisia lukuunottamatta en ollut ahmimisesta huolimatta oksentanut pitkiin aikoihin. Sitten kesäkuussa ahdistus ylittyi ja lievitin sitä pää pöntössä. Sama toistui. Eilen havahduin jälleen sormet kurkussa. Olin ahminut mahdottomasti sellaista ruokaa mitä vältän normaalisti kuin ruttoa. Tiesin jo ahmiessani mihin kaikki johtaisi.

Ongelma on se, että ahmiminen ja oksentaminen on epätodellista. En osaa puhua siitä osana minua. Se on kuin uni, se vain tapahtuu riippumatta minusta.

Missä vaiheessa kävi näin? Mikä meni väärin.

Lasken kaloreita. Joka halvatun suupalan merkitsen ylös.

Läski on valloillaan kehossani eikä se lähde pois.

Juoksen vaikka vihaan kestävyysurheilua. Se nyt on jo niin nähty.

Tämä on nyt sitä todellisuuden ja sairauden rajamaata. Voisin yrittää lopettaa tai sitten hypätä ja hukkua. Toisaalta tuntuu, että olen jo niin syvällä, etten pääse itse ylös.

Or do I? Or what kind of help?

Arvatkaa mitä teen tänään? Minä juoksen.

eat sleep train repeat

Tällähetkellä jokainen päiväni toistaa samantyyppistä kaavaa, jossa perusasioiden järjestys vain vaihtelee: nukun, syön, treenaan ja käyn töissä. Ahdistus ja stressi ovat aivan huipussaan, joten saan ahmimiskohtauksia hyvin usein. Jotkut niistä päättyvät treffeihin valkoisen ripittäjän kanssa, mutta eivät kaikki. Usein ei ole mahdollisuutta ja jos on, ajatuskin ällöttää ja kiinnijääminen pelottaa.

Käyn salilla kolme neljä kertaa viikossa ja sen lisäksi kävelen ja juoksen. Kuljen pyörällä kaikki mahdolliset ja joskus mahdottomatkin matkat. Yritän olla aktiivinen, mutta herkästi vain passivoidun tekemättömäksi ja silloin ahmimiskohtauksen riski kasvaa.

Peilistä minua katsoo ahdistunut ja eksynyt ihminen. Jokaisessa nurkassa roikkuu silmiinpistävän paljon ylimääräistä. Kovasta treenistä huolimatta ei lihas ole tarttunut, vaan kaikki luuni ovat peittyneet hyllyvän rasvamassan alle. En pysty pitämään tyköistuvia vaatteita ollenkaan, pelkkä ajatuskin hirvittää. Olen ruma ja säälittävä. Jos tapaisin itseni nyt, haluaisin pitää pitkän välimatkan näin kuvottavaan ja lihavaan hirviöön.

Nyt pidän yllä kulissia ja teeskentelen kaiken olevan hyvin. Muiden läsnäollessa yritän pitää syömishaluni kurissa. Olen sosiaalisesti hivenen taitamaton. Lukiossa syrjäydyin täysin, kun vetäydyin omiin oloihini yhdessä sairauteni kanssa. En ole koskaan ollut erityisen suosittu vaan sellainen mukana roikkuva rasite. Se leppoisa läski kaveri, jota ei ikinä tarvinnut ottaa tosissaan.

Olen tänä kesänä jo moneen kertaan yrittänyt ryhdistäytyä ja laihtua. En ole onnistunut ja se näkyy päivä päivältä selvemmin peilissä.

En ole ikinä ollut hyvä missään. Laihduttaminen oli ensimmäinen asia, jossa onnistuin. Sain yhtäkkiä positiivista huomiota ja paljon kehuja. Sain kärsimällä, ruoskimalla ja kiduttamalla ihanteellisen vartalon. Päästin siitä irti, kun hairahduin uskomaan parantumiseksi kutsuttuun harhaan. Todellisuudessa parantuminen on ajanut minut vain suurempaan ahdistukseen sekä sietämättömään rumuuteen. Joudun pukeutumaan jälleen peittäviin vaatteisiin ja hikoilemaan kuumuudessa, koska en voi näyttäytyä tässä hirviömuodossani maailmalle.

Olen ymmärtänyt, että elämäni on joko syömishäiriö tai lihavuus. Molempiin tiloihin kuuluu yksinäisyys, rumuus ja ulkopuoleisuus. Laihdutusmatkani opetti minulle, etten voi koskaan olla muiden vertainen. Minulle ei ole sijaa toisten ihmisten rinnalla. Olen ikuisesti huonompi ihminen. En koskaan pääse muiden vertaiseksi, saatikka heidän tasolleen.

Anoreksia on minun elämäni. Haluan sen nyt takaisin.

past is past

Olen pyöritellyt tätä ensimmäistä postausta mielessäni jo vaikka kuinka pitkään. Olen monet kerrat avannut kirjoitussivun, mutta sanoja ei ole löytynyt. Toisaalta olen myös harkinnut kokonaan tämän blogin luomisen unohtamista ja kaiken kirjoittamisen hautaamista. Taustalla häämöttää epävarmuus sekä se pieni hento ajatus, että voisin nyt taistella ja nujertaa lopullisesti kaiken tämän. Aloittaa elämän.

Ongelma on se, että tästä on tullut elämä.

Tällä kaikella pelleilyllä ei ole selvää alkua, mutta jäljet johtavat viiden vuoden taakse. Silloin olin pyöreä ja pehmeä, huonokuntoinen ja -itsetuntoinen hahmo. Olin myös lapsellinen ja ajatuksiltani kovin keskeneräinen. Ruumiinkuvani oli olematon - en ollenkaan kiinnittänyt huomiota ihmisten painoon.
Tapahtui kaksi asiaa: sovittaessani erästä rippimekkoa äitini sanoi, että kilon jos saisi pois, mekko olisi hyvä. Sitten koululääkäri tokaisi, että yhtään enempää ei paino saisi enää nousta. Pidin elämäni ensimmäinen karkkilakon, joka kesti suunnitellusti jouluun. Jumppasin välillä ennen suihkua. Joskus enemmän, joskus vähemmän. Ei mitään säännöllistä eikä varsinaista ahdistusta.

Yhdeksäs luokka tuli ja meni. Jo keväällä alkoi hidas, mutta varma luisuminen alamäkeen. Läskiahdistus hyökkäsi elämääni takavasemmalta. Kaikenlaista muutakin teinin elämää rvisuttavaa oli meneillään, joten ahdistus teki pesän pääni sisään ja jäi taloksi.

Lukiota edeltävän kesän vietin pää pöntössä. Sovitin syntejäni tyhjentämällä kaiken syömäni toiletin posiilinjumalan kitaan. Äiti oli hankkinut sattumalta vaa'ankin ja aloin ensimmäistä kertaa elämässäni seurata painoani. Löysin elämäni tärkeimmän numeron. Paino putosi koko kesän aikana vain nelisen kiloa, mutta putosi kuitenkin.

Koulun jälkeen alettua muuttui salainen toimintani hankalaksi ja lopulta paljastui. Siitäkös riemu repesi, kun vanhempieni ohjauksesta päädyin kertomaan ongelmistani kouluterveydenhoitajalle. Samalla loppui ruuan mättäminen ja omatoiminen poistaminen, koska olin kotona tiukassa valvonnassa. Kävikin niin hassusti, että kieltäydyin syömästä. Piilotin ja hävitin ruokaa parhaani mukaan. Paino putosi putoamistaan, kunnes syöttäjätäti puuttui peliin ja iski pöytään henkilökohtaisen ruokalistan.

Koko ensimmäinen lukiovuosi oli yhtä ruualla leikkimistä. Omistin koko elämäni pelkästään syömisen välttelylle ja ravintolistan laiminlyönnille. Vuodessa olin muuttunut viittätoista kiloa kevyemmäksi, riutuneeksi ja vihaiseksi otukseksi.

Kesä oli taas käänteentekevä. Asiat alkoivat pikkuhiljaa sujua tavallisemmin. Olin edelleen ruokalistani orja, nyt tosin noudatin sitä lähes pilkun tarkasti. Alkoi hidas parantuminen. Olin kuitenkin hyvin tarkkana, ettei paino vain nousisi. Abivuonna paino romahti äkisti muutaman kilon. Sydämeni syke on laskenut painonlaskun myötä, mutta nyt se romahti ja mukaan tuli uusi tuttavuus rytmihäiriö. Se nostatti parantumishalua ja kiihdytti tahtia. Paino nousi romahduksen jälkeen taas stabiiliksi. Välivuoden aikana paino alkoi salaa hiipiä ylös ja nyt se on noussut taas hälyttäväksi - samalle tasolle kuin mille sen laskin ensimmäisenä syömishäiriökesänäni.

Menossa mukana on aina ollut pakonomainen ja maaninen liikkuminen. Kävelin ja juoksin pitkiä matkoja, parhaimmillaan pari kertaa päivässä. Nyt olen jättänyt tätä aerobista liikuntaa vähemmälle ja tilalle on tullut salitreeni. Valitettavasti olen myös ehtinyt tämän "paranemisvuoteni" aikana tottua syömiseen. Enää en kykene syömään esimerkiksi vain kerran päivässä. Myös järki on alkanut huutaa, ettei liian vähillä kaloreilla sopisi olla.

Valitettavasti tällä ruuan ahmimisella paino vain nousee ja nousee. Olen pian se samainen läskipallero kuin olin joskus aiemmin.

Ahdistus on liian suurta ja puran sitä nykyään ahmimalla. Olen useaan otteeseen yrittänyt tsempata ja vähentää syömisiä, mutta se tuntuu olevan mahdoton tehtävä. Vaikka elämässäni olisi tarjolla muitakin mahdollisuuksia, riittää aivokapasiteettini täysin vain yhdelle tehtävälle: laihdu.