Tällähetkellä jokainen päiväni toistaa samantyyppistä kaavaa, jossa perusasioiden järjestys vain vaihtelee: nukun, syön, treenaan ja käyn töissä. Ahdistus ja stressi ovat aivan huipussaan, joten saan ahmimiskohtauksia hyvin usein. Jotkut niistä päättyvät treffeihin valkoisen ripittäjän kanssa, mutta eivät kaikki. Usein ei ole mahdollisuutta ja jos on, ajatuskin ällöttää ja kiinnijääminen pelottaa.
Käyn salilla kolme neljä kertaa viikossa ja sen lisäksi kävelen ja juoksen. Kuljen pyörällä kaikki mahdolliset ja joskus mahdottomatkin matkat. Yritän olla aktiivinen, mutta herkästi vain passivoidun tekemättömäksi ja silloin ahmimiskohtauksen riski kasvaa.
Peilistä minua katsoo ahdistunut ja eksynyt ihminen. Jokaisessa nurkassa roikkuu silmiinpistävän paljon ylimääräistä. Kovasta treenistä huolimatta ei lihas ole tarttunut, vaan kaikki luuni ovat peittyneet hyllyvän rasvamassan alle. En pysty pitämään tyköistuvia vaatteita ollenkaan, pelkkä ajatuskin hirvittää. Olen ruma ja säälittävä. Jos tapaisin itseni nyt, haluaisin pitää pitkän välimatkan näin kuvottavaan ja lihavaan hirviöön.
Nyt pidän yllä kulissia ja teeskentelen kaiken olevan hyvin. Muiden läsnäollessa yritän pitää syömishaluni kurissa. Olen sosiaalisesti hivenen taitamaton. Lukiossa syrjäydyin täysin, kun vetäydyin omiin oloihini yhdessä sairauteni kanssa. En ole koskaan ollut erityisen suosittu vaan sellainen mukana roikkuva rasite. Se leppoisa läski kaveri, jota ei ikinä tarvinnut ottaa tosissaan.
Olen tänä kesänä jo moneen kertaan yrittänyt ryhdistäytyä ja laihtua. En ole onnistunut ja se näkyy päivä päivältä selvemmin peilissä.
En ole ikinä ollut hyvä missään. Laihduttaminen oli ensimmäinen asia, jossa onnistuin. Sain yhtäkkiä positiivista huomiota ja paljon kehuja. Sain kärsimällä, ruoskimalla ja kiduttamalla ihanteellisen vartalon. Päästin siitä irti, kun hairahduin uskomaan parantumiseksi kutsuttuun harhaan. Todellisuudessa parantuminen on ajanut minut vain suurempaan ahdistukseen sekä sietämättömään rumuuteen. Joudun pukeutumaan jälleen peittäviin vaatteisiin ja hikoilemaan kuumuudessa, koska en voi näyttäytyä tässä hirviömuodossani maailmalle.
Olen ymmärtänyt, että elämäni on joko syömishäiriö tai lihavuus. Molempiin tiloihin kuuluu yksinäisyys, rumuus ja ulkopuoleisuus. Laihdutusmatkani opetti minulle, etten voi koskaan olla muiden vertainen. Minulle ei ole sijaa toisten ihmisten rinnalla. Olen ikuisesti huonompi ihminen. En koskaan pääse muiden vertaiseksi, saatikka heidän tasolleen.
Anoreksia on minun elämäni. Haluan sen nyt takaisin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti