Ongelma on se, että tästä on tullut elämä.
Tällä kaikella pelleilyllä ei ole selvää alkua, mutta jäljet johtavat viiden vuoden taakse. Silloin olin pyöreä ja pehmeä, huonokuntoinen ja -itsetuntoinen hahmo. Olin myös lapsellinen ja ajatuksiltani kovin keskeneräinen. Ruumiinkuvani oli olematon - en ollenkaan kiinnittänyt huomiota ihmisten painoon.
Tapahtui kaksi asiaa: sovittaessani erästä rippimekkoa äitini sanoi, että kilon jos saisi pois, mekko olisi hyvä. Sitten koululääkäri tokaisi, että yhtään enempää ei paino saisi enää nousta. Pidin elämäni ensimmäinen karkkilakon, joka kesti suunnitellusti jouluun. Jumppasin välillä ennen suihkua. Joskus enemmän, joskus vähemmän. Ei mitään säännöllistä eikä varsinaista ahdistusta.
Yhdeksäs luokka tuli ja meni. Jo keväällä alkoi hidas, mutta varma luisuminen alamäkeen. Läskiahdistus hyökkäsi elämääni takavasemmalta. Kaikenlaista muutakin teinin elämää rvisuttavaa oli meneillään, joten ahdistus teki pesän pääni sisään ja jäi taloksi.
Lukiota edeltävän kesän vietin pää pöntössä. Sovitin syntejäni tyhjentämällä kaiken syömäni toiletin posiilinjumalan kitaan. Äiti oli hankkinut sattumalta vaa'ankin ja aloin ensimmäistä kertaa elämässäni seurata painoani. Löysin elämäni tärkeimmän numeron. Paino putosi koko kesän aikana vain nelisen kiloa, mutta putosi kuitenkin.
Koulun jälkeen alettua muuttui salainen toimintani hankalaksi ja lopulta paljastui. Siitäkös riemu repesi, kun vanhempieni ohjauksesta päädyin kertomaan ongelmistani kouluterveydenhoitajalle. Samalla loppui ruuan mättäminen ja omatoiminen poistaminen, koska olin kotona tiukassa valvonnassa. Kävikin niin hassusti, että kieltäydyin syömästä. Piilotin ja hävitin ruokaa parhaani mukaan. Paino putosi putoamistaan, kunnes syöttäjätäti puuttui peliin ja iski pöytään henkilökohtaisen ruokalistan.
Koko ensimmäinen lukiovuosi oli yhtä ruualla leikkimistä. Omistin koko elämäni pelkästään syömisen välttelylle ja ravintolistan laiminlyönnille. Vuodessa olin muuttunut viittätoista kiloa kevyemmäksi, riutuneeksi ja vihaiseksi otukseksi.
Kesä oli taas käänteentekevä. Asiat alkoivat pikkuhiljaa sujua tavallisemmin. Olin edelleen ruokalistani orja, nyt tosin noudatin sitä lähes pilkun tarkasti. Alkoi hidas parantuminen. Olin kuitenkin hyvin tarkkana, ettei paino vain nousisi. Abivuonna paino romahti äkisti muutaman kilon. Sydämeni syke on laskenut painonlaskun myötä, mutta nyt se romahti ja mukaan tuli uusi tuttavuus rytmihäiriö. Se nostatti parantumishalua ja kiihdytti tahtia. Paino nousi romahduksen jälkeen taas stabiiliksi. Välivuoden aikana paino alkoi salaa hiipiä ylös ja nyt se on noussut taas hälyttäväksi - samalle tasolle kuin mille sen laskin ensimmäisenä syömishäiriökesänäni.
Menossa mukana on aina ollut pakonomainen ja maaninen liikkuminen. Kävelin ja juoksin pitkiä matkoja, parhaimmillaan pari kertaa päivässä. Nyt olen jättänyt tätä aerobista liikuntaa vähemmälle ja tilalle on tullut salitreeni. Valitettavasti olen myös ehtinyt tämän "paranemisvuoteni" aikana tottua syömiseen. Enää en kykene syömään esimerkiksi vain kerran päivässä. Myös järki on alkanut huutaa, ettei liian vähillä kaloreilla sopisi olla.
Valitettavasti tällä ruuan ahmimisella paino vain nousee ja nousee. Olen pian se samainen läskipallero kuin olin joskus aiemmin.
Ahdistus on liian suurta ja puran sitä nykyään ahmimalla. Olen useaan otteeseen yrittänyt tsempata ja vähentää syömisiä, mutta se tuntuu olevan mahdoton tehtävä. Vaikka elämässäni olisi tarjolla muitakin mahdollisuuksia, riittää aivokapasiteettini täysin vain yhdelle tehtävälle: laihdu.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti