Aivan sairauteni alussa olin ylpeästi syömishäiriöinen, suorastaan ihailin kaikkea mikä sairauteeni liittyi. Tunsin itseni vahvaksi ja hyvin olemassaolevaksi. Minulla oli kaikki valta ja kontrolli. Elin tavallaan ihanassa unessa. Sulkeuduin muulta maailmalta omaan syömishäiriökulpaani, jossa hyräilin tyytyväisenä.
Painon laskiessa alipainon puolelle suunta hieman muuttui. Pidin edelleen kynsin ja hampain kiinni sairaudestani. Nyt se ei enää ollut minulle kuin elämänkumppani ja paras ystävä vaan taistelutoveri. Tunsin kaikkien vainoavan minua ja haluavan vain lihottaa. Taistelin yhdessä anoreksia rinnallani ruokaa ja läskiä vastaan.
Painon putoaminen alkaa aina euforisella ja kevyellä tunteella. Aina lisää laihuttaessani olen aluksi hyperenerginen, innoissani ja leijun muutaman sentin maanpinnan yläpuolella. Tämä ei kestä kuin viikon tai pari. Sitten tullaan alas korkealta ja kovaa. Kaikki on vaikeaa ja raskasta. Väsymys ja viha tekevät kehoon pesän. Elämästäni tuli tällöin putki. En muista näiltä pahimmilta aliravitsemusajoilta paljoakaan. Katselen muistikuviani vessapaperihylsyn läpi. Sivuilla kaikki on harmaata ja edessä on pyöreä aukko.
Kaikesta tästä syntyi halu muuttua näkymättömäksi. Mitä vähemmän painoa, sitä vähemmän mitä inhota. Jos lopulta saisinkin laihdutettua itseni olemattomiin. Ainut minua määrittelevä tekijä oli enää sairauteni.
Painon nouseminen edes sadalla grammalla oli tietyn aikaa maailmanloppu. Myöhemmin opin sietämään sitä paremmin. Punnitsin itseni lähes kahden vuoden ajan joka päivä. Merkitsin aluksi painon ylös ehkä reilun vuoden ajan. Tilanteen kohentuessa lakkasin kirjaamasta numeroita ylös ja seurasin vain painoani. Parhaimmissa vaiheissa en käynyt vaa'alla kuin ehkä kerran viikossa.
Liikun maanisesti. Oikeastaan missään parantumiseni vaiheessa en ole päässyt eroon syyllisyyden tunteesta, joka aiheutuu liikkumattomuudesta. Ollessani vuoden liikuntakiellossa rikoin sitä aina mahdollisuuden tullen: juoksin portaita ylös alas ja taloa ympäri, jumppasin... Yritin myös seistä aina kun mahdollista ja mielellään vielä heilutella jalkojani kulutuksen maksimoimiseksi.
Entä se identiteetti?
Olen kasvanut anoreksian ja bulimian kanssa. Parantuessani pääsin suurimmasta osasta sairaita ajatuksiani eroon, mutta en kaikista. Ajattelen syödessäni vain kaloreiden määrää. Ruoka on minulle edelleen iso ja vaikea mörkö, johon en osaa suhtautua.
Sairauteni alussa näin itseni lihavana ja rumana. Vuosien kuluessa totuin pieneen ja siroon ruumiiseeni. Läskin tytön identiteetistä siirryttiin laihan tytön minuuteen. Nyt olen taas hypännyt lihavaan identiteettiin ja tavoittelen taas sitä onnen tilaa, jossa sain kehuja pikkuisuudestani.
Vaikka olen hyvin oppinut tunnistamaan syömishäiriöajatukset, en aina huomaa niitä kaikkia. Osa niistä on syöpynyt mieleeni niin tiukasti, että en huomaa niiden olemassa oloa. Silloin niistä on vaikea päästä eroon lopullisesti. Hipi hiljaa ne sieltä ottavat vallan ja muuttavat ajatuksiani aina vain enemmän ja enemmän sairaiksi.
Jotta voisin edes miettiä sairaudesta irrottautumista, minun pitäisi löytää oma identiteettini. Kuka minä olen vai olenko mitään? Välillä tuntuu siltä, että olen olemassa vain syömishäiriön kautta. Minussa ei ole muita piirteitä. Jos minulle annetaan tyhjä paperi ja kynä, en osaa kirjoittaa minua kuvaavia asioita. Laihdutin itsestäni kaiken pois: luonteen, seksuaalisuuden ja tunteet. Parantumiseni oli ennen kaikkea minuuteni keräämistä niistä pienistä paloista, joita oli jäänyt jäljelle sairauteni tekemästä joukkotuhosta.
En päässyt tarpeeksi pitkälle ja olen jo luovuttamassa. Esittelen itsestäni sitä kulissiminuutta, jonka loin koulussa. Sen takana horjun ja heilun eksyksissä, miettien miten tästä jatkaisin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti