I don't eat food I eat numbers

Minä vihaan oksentamista. Minä vihaan kaloreiden laskemista. Minä vihaan läskiä. Minä vihaan juoksemista.

Silti ne kaikki sisältyvät elämääni. Mielessäni pyörii nykyään vain yksi kysymys. Mikä meni väärin. Mikä ja miksi.

Aloitamme oksentamisesta. Vielä viime kesänä ja syksyllä vannoin, etten enää oksenna vapaaehtoisesti. En ahmi kaikkea minkä vain pystyn ja sitten tunge sormia kurkkuun saadakseni kaiken taas päivänvaloon. Se on kamalaa ja tuntuu pahalta.

Muistan miten hienolta tuntui, kun ensimmäisiä kertoja pystyin oksentamaan tietoisesti. Olin löytänyt takaoven ja pakotien, keinon poistaa sisältäni sellaista, mikä tekisi minusta vielä lihavamman kuin olen. Olin kuin voittaja, vaikka todellisuudessa olin myynyt itseni halvalla.

Satunnaisia humalaoksentamisia lukuunottamatta en ollut ahmimisesta huolimatta oksentanut pitkiin aikoihin. Sitten kesäkuussa ahdistus ylittyi ja lievitin sitä pää pöntössä. Sama toistui. Eilen havahduin jälleen sormet kurkussa. Olin ahminut mahdottomasti sellaista ruokaa mitä vältän normaalisti kuin ruttoa. Tiesin jo ahmiessani mihin kaikki johtaisi.

Ongelma on se, että ahmiminen ja oksentaminen on epätodellista. En osaa puhua siitä osana minua. Se on kuin uni, se vain tapahtuu riippumatta minusta.

Missä vaiheessa kävi näin? Mikä meni väärin.

Lasken kaloreita. Joka halvatun suupalan merkitsen ylös.

Läski on valloillaan kehossani eikä se lähde pois.

Juoksen vaikka vihaan kestävyysurheilua. Se nyt on jo niin nähty.

Tämä on nyt sitä todellisuuden ja sairauden rajamaata. Voisin yrittää lopettaa tai sitten hypätä ja hukkua. Toisaalta tuntuu, että olen jo niin syvällä, etten pääse itse ylös.

Or do I? Or what kind of help?

Arvatkaa mitä teen tänään? Minä juoksen.