vihaan sinua minä

Kaikki menee pieleen. Jos jokin menee oikein, niin sekin menee väärin, koska elämässäni vituiksi meneminen on jo oikein.

Tunnen itseni yksinäisemmäksi kuin koskaan. Minähän olen. Olen yksin ja uudessa suuressa maailmassa. En tunne ketään ja kukaan ei tunne minua. Olen eksynyt enkä voi mennä minnekään. Minä vain lillun.

Syömishäiriöilen. Ahmin ja oksennan ja lihon ja olen kuvottava.

Muistaako minua enää kukaan? Olenko vielä olemassa?

what dosen't kill you makes you awesome

Saan vedettyä yhden leuan vastaotteella. Täydellisesti.

Perjantain lievästä lohiperunamätöstä huolimatta on mennyt hienosti. Syön tarpeeksi ja juon paljon vettä ja nukun hyvin. Vyötäröstä on lähtenyt pari senttiä ja paino ollut jo muutaman päivän kaksi kiloa vähemmän kuin lähtötilanteessa.

Kiirettä on pitänyt. Olen sullonut vaatimatonta omaisuuttani pahvilaatikoihin. Olen juossut ympäri kaupunkia ostelemassa elämän kannalta oleellisia tavaroita uuteen kotiini. Nyt on kaikki lähes valmiina. Uusi kotini odottaa minua saapuvaksi sunnuntaina.

Tuntuu hirveältä ja helpottavalta. Pelkään, että lihon yksnäisyydessä tai kuihdun kasaan. Pelkään, että minua ei kukaan siedä. On silti ihanaa, että vihdoin pääsee omaan rauhaan. Nykyinen asumismuotoni on oikein hyvä, mutta välillä en jaksaisi kaikkia esiin tulevia ristiriitoja. Haluaisin elää sitä elämää, joka minusta tuntuu hyvältä.

Olen myös miettinyt, olenko minä syömishäiriöinen. Syön terveellisesti ja riittävästi. Harrastan paljon liikuntaa, mutta huolehdin myös levosta. En halua olla langan laiha, vaan hyvässä kunnossa. Haluan testata rajani. Seuraan ja kontrolloin syömisiäni. Laihdutan. Kaikki tämä kuitenkin inhimillisissä ja järkevissä rajoissa.

Keksin myös muutaman hyvän palkinnon itselleni. Kun saavutan tavoitepainon, menen vartalon sokerointiin. Olen liian pihi tekemään sitä muuten vaan. Myös onnistuneen alkoholittoman ja oksentamattoman elokuun jälkeen aion syödä lahjaksi saamani Ben&Jerry's -jäätelön. Se saa olla ainut poikkeus herkulakkoon. Yritän myös välttää näitä ruoka- ja herkkupalkintoja, koska ne hidastavat tavoitteiden toteutumista (ja vinouttavat syömiskäyttäytymistäni kompensaation suuntaan).

Mietin myös hiljaa mielessäni, että tavoitepainon jälkeen otan uudeksi tavoitteekseni säilyttää sen ainakin vuoden loppuun asti. Selvä syyskuu kuulostaa myös hyvältä, ajattelin antaa itselleni luvan juoda hiukan alkoholia, kuten lasin viiniä, mutta humalajuominen on kielletty.

On erikoista, etten ole erityisen masentunut tai onnellinen. Oloni on hieman humiseva ja seesteinen. Naama on peruslukemilla, mutta välillä hymyilyttää ja naurattaa. En ole edes kovin vihainen, paitsi aamuisin ennen aamiaista.

Sanoisin tätä tunnetta turvallisuudeksi. Kaikki on tällä hetkellä aika turvallista.

don't let yesterdays weakness ruin todays chances

Ei mitään lisättävää. Eilinen illallinen ei ollut katastrofi, mutta sinne päin. Meni alas perunaa ja lohta ja raejuustoa enemmän kuin laki sallii. Olo tietysti sen mukainen eli kuvottava. Eilen ähky oli lähellä ajaa oksentamaan. En mennyt.

Toisaalta alkuviikon menin laskujeni mukaan jopa hieman liioitelluilla miinuksilla, kun liikuntaakin tuli niin paljon. Se näkyi loppuviikosta huonona palautumisena.

Toistan repeatilla päässäni, että tänään on uusi päivä.

"Tunnesyömisen taustalla on usein viha"

Valikoivan ahkeruuteni vallassa olen ehtinyt liikunnan ja syömishifistelyiden ohella myös liimautua lukemaan. Tänään Helsingin Sanomissa oli mielenkiintoinen (ja hyödylliseen!) juttu tunnesyömisestä. Nettiversio on paperilehden juttua suppeampi.

Olen nyt mukamas sellainen valveutunut bloggaaja, joka kommentoi oman bloginsa aihepiirin lehtijuttuja.

Tiesin etukäteen parhaaksi keinoksi ahmimisen välttämiselle tuon säännöllisen ja ohjeellisen syömisen. Noudatan sitä itsekin. Tosin vien homman aivan äärimmilleen eli kirjaan syömiset ja liikkumiset mahdollisimman tarkasti ylös. Se on sekä anorektinen tapani että purkan mättämisen ohella parhaita keinoja välttää ahmimista. En yksinkertaisesti halua nähdä ahmiskohtauksen ruokia mustaa valkoisella saatikka tietää montako kaloria kurkusta meni alas - ja tuli ylös.

Hyvinä aikoina, jolloin masennus ja yleinen alakuloisuus ei ole ollut niin hallitsevaa, olen aina vannonut positiivisen ajattelun nimeen. Tämä juttu ravisteli minut ajattelemaan, että jos yrittäisinkin nyt laihduttaa itseni rankaisemisen sijaan positiivisin keinoin. Olen pyöritellyt ajatusta jo alitajunnassani, mutta vasta nyt sain sen kunnolla esiin. Liitän tavoitteisiin palkinnot. Lähden avaamaan ahmimisongelmaani rauhallisesti tunteiden tunnistamisen kautta. Yritän löytää korvaavat keinot ja saada taas otteen elämästäni.

Tietysti tämä ei sulje pois sitä tosiasiaa, että olen läski ja ruma. Nyt tietysti läskiahdistus on hieman helpottunut, kun suunta vaa'an numeroissa on ollut oikea. Olen jo yrittänyt sen parin päivän laihduttamisen rajan. Yritykseni ovat kaatuneet liian niukkaan ja epätasapainoiseen syömiseen. Nyt pyrin siihen, että saan riittävästi kaikkia makroravinteita. Näin esimerkiksi rasvan tai hiilihydraattien himo ei kasva hallitsemattoman suureksi. Riittävällä syömisellä jaksan myös liikkua, mikä helpottaa laihduttamista. En halua olla mikään laihaläski, heinäsirkkajalkainen mopotyttö.

Rakastan listojen tekemistä ja sain jutusta idean kahteen eri listaan. Ensimmäinen on "Keinoja välttää ahmimista ja oksentamista". Tälle listalle pääsivät heti säännöllinen ja riittävä syöminen sekä purkan jauhaminen. Lisäsin myös tiukan aikataulun, ruokapäiväkirjan pitämisen sekä humalajuomisen välttelyn. Aina havaitessani jonkin keinon toimivaksi, kirjoitan sen ylös. Tarkoituksena olisi myöhemmin hyödyntää keinoja, kun pahin läskiahdistus ja epätoivo iskee.

Toinen lista on taas "Ruokia, joista oikeasti pidän". Harkitsin myös listaa inhokkiruuista, mutta päätin sen olevan liian negatiivinen. Tälle listalle oli yllättävän hankala keksiä täytettä. Ahmiessani syön kaiken maailman herkkuja (tai oikeasti ihan mitä vain kykenen). Nyt jäin miettimään, että ovatko ne todella sitä, mistä pidän. Lopulta sain muutaman ruuan listalle: pinaattikeitto, raejuusto (erityisesti Valio 2% sekä Arla Keso), pirkka grillijuusto, Rainbow:n aprikoosipikapuuro, mango, maapähkinävoi, taatelit ja vaniljajogurtti. Mietin vielä kanan lisäämistä listalle, mutten tiedä missä muodossa sen sinne panisin. En ole ehtinyt tehdä ajatustyötä tämän listan kanssa riittävästi, mutta se varmasti täydentyy pikkuhiljaa yhdessä toisen listan kanssa.

Mietin myös tunteita. Onko minunkin ahmimiskohtausten taustalla vihaa? Koska olen tottunut olemaan kiltti kaikkien miellyttäjä, on sisälläni ehkä jonkin verran vihaa. Toisaalta olen pikkuhiljaa oppinut ignooraamaan ihmisiä. Vaikka edelleen pelkään konflikteja ja muiden suututtamista, olen myös oppinut unohtamaan. Ihmissuhteiden välttely on osoittautunut myös hyväksi keinoksi pitää liialliset tunteet loitolla. Loppujen lopuksi olen hyvin tunteeton. Voin sanoa, että ärsyttää tai surettaa, mutta todellisuudessa tunne-elämäni on hyvin tasainen. Oikeastaan sitä voisi hyvin kuvailla aavikoksi.

Voisin ehkä kokeilla tunnepäiväkirjan pitämistä. Ei tarvitsisi kirjoittaa usein ja ehkä löytäisin jonkun ahmimiseen liittyvän tunteen. Toisaalta voisin myös opetella tekemään asioita enemmän ja enemmän järjen pohjalta. Se on laihduttamisen kannalta edullisempaa.

Tälle viikolle ei ole tiedossa yhtään liikuntalepopäivää. Sellainen on tiedossa vasta ensi tiistaina, kun tiedossa on ihan muuta ohjelmaa. Toivottavasti en silloin repsahda!

an apple a day keeps anyone away if you throw it hard enough

Hei vaan ja hellät reidet. Uskomatonta kyllä olen pysytellyt kaidalla tiellä. Paino on laskenut reilun kilon, mutta se on kaiken järjen mukaan nestettä. Ajattelen ahmimista ja oksentamista päivittäin, mutta tavoitteeni "oksentamattomasta elokuusta" on niin kirkkaana ja vahvana mielessä, etten ole sortunut.

Koska mittaan ja punnitsen kaiken syödyn, saan laskettua syömäni kalorit hyvin tarkkaan. Runsaan liikunnan takia kalorit liikkuvat siinä 1600 ja 2000 välillä. Lepopäiville otan rajaksi varmaan sen 1400, vähempää en vielä tällä painolla uskalla. Liian niukat kalorit ajavat nopeasti ahmimiskierteeseen, joten yritän pysyä maltillisesti miinuksella. Kiire ei onneksi ole.

Pikkuhiljaa alan irrottautua myös sosiaalisesta todellisuudesta. En ota kehenkään yhteyttä eikä kukaan pahemmin kaipaa minua. Yritän epätoivoisesti saada tehtyä asioita, joita pitäisi. Toistaiseksi en ole ollut kovin ahkera. Jos päivä täyttyy ruokavalmisteluista ja liikunnasta, niin muulle toiminnalle ei jää energiaa.

Syön terveellisesti ja treenaan kovasti. Hyvältä tuntuu eikä ahdista. Viime viikon alkoholi- ja sokerikrapula ovat tiessään. Kuvottava turvotuskin on laskenut. Vielä ei ole tullut ongelmia edes jatkuvasta purkan jauhamisesta. Aineenvaihdunta toimii lähes pelottavan hyvin.

Vielä en uskalla tuulettaa ja hyppiä riemusta. Vasta sitten voin hymyillä leveästi, kun ensimmäisiin tavoitteisiin on päästy. Nyt pitäisi keksiä vain sopivan motivoivat palkinnot saavutuksista (vai rangaistukset epäonnistumisista?). Any ideas?

Vielä sekaainen fakta minusta: Grumpy cat on mielestäni todella sympaattinen ja samaistuttava.

they didn't eat pizza for dinner

Tässä motivaatiohuumassa haluan jakaa muutaman minua motivoivan kuvan. Sairauteni alkuaikoina motivoiduin hyvin luisevista thinspo-kuvista, mutta nykyään pidän enemmän fitsposta. Se johtuu sekä liikuntaharrastuksestani että kunnioituksestani kovaa työtä kohtaan.

Pitemmittä puheitta, ihailkaa ja motivoitukaa!

life is going to win today

Joskus elämä yllättää. Eilen olin ensin valmis jättämään taakseni tämän kaiken ja lähteä loppullisesti. Sitten yllättäen sain ylhäiseen yksinäisyyteeni vieraaksi ystäviäni. Olo oli hämmentynyt. Joku oikeasti halusi nähdä minut.

Hoen itselleni olevani epäonnistunut ja yksinäinen. Vaikka se onkin suurimmilta osin totta, on ympärilläni silti todella paljon välittäviä ihmisiä. Ihmisiä, jotka tietävät, etteivät asiani ole kovin hyvin. Että tämä kesä on tehnyt minusta ahdistuneen, masentuneen ja todella syömishäiriöisen. Olen antanut pimeän vain viedä. Olen myynyt sille sieluni ja ruumiini.

Tunnen olevani säälittävä, kun en taistele vastaan. Minä vain haluan laihtua. Haluan tuntea luut ja olla kaunis. Minun tapani elää on itsekidutus. Sairauteni on tehnyt minusta masokistin. En halua tehdä tätä ystävilleni. En voi antaa heidän huolestua ja kärsiä. Minä lähden pois ja he jäävät. Eristäydyn ja lopulta unohdun.

Silti toivon, että voisin pitää heihin yhteyttä. Lyödyt ja voitetut terveet ajatukset nostavat varovasti päätään. Jokin hyvin inhimillinen herää ruumiissani. Vaikka olen lähes tunteeton ihmisen kuori, on minussa silti häivähdys elämää. Tunnen ajoittain ystävien kaipuuta, hellyydenkipeyttä ja jopa onnellisuutta. Hetkittäin maailma pysähtyy ja päässäni napsahtaa.

Sanotaan, että jos tahtoo tuloksia, on asetettava realistiset tavoitteet. Tänään aamulenkillä sain muotoiltua ne epämääräiset toiveeni selkeiksi tavoitteiksi. Kirjoitin ne ylös vihkoon, joka toimii myös seurantapäiväkirjana. Haluan kuitenkin jakaa ne myös teille:

- vyötäröstä -5cm lokakuun alkuun mennessä
- painosta -5kg lokakuun alkuun mennessä
- alkoholiton ja oksentamaton loppuelokuu
- "herkku"lakko vuoden loppuun asti

Kovin syömishäiriöisethän nuo ovat. Toisaalta viisi kiloa ja senttiä ei ole paljon pois puolessatoista kuukaudessa. Hankalinta on oksentamattomuus, mutta olen valmis taistelemaan sen puolesta. Ajattelin jatkaa tästä tipattomasta elokuusta luontevasti selvään syyskuuhun. Alkoholittomuuden lisäksi siihen kuuluu myös oksentamattomuus.

Herkkulakko vaatii ehkä avaamista. Minä lasken herkkuihin mukaan luonnollisesti karkit, suklaat, jäätelön, keksit, leivonnaiset ynnä muut sokerirasvaöveripommit. Lakkoni koskee myös roskaruokaa, sipsejä, limsoja ja muita sokerijuomia, majoneeseja ja niin edelleen. Sen sijaan, että tekisin kattavan listan kielletyistä ruuista aion tällä kertaa kokeilla listaa ruuista, joita saan syödä.

Toivon, että tavoitteissa on helpompi pysyä, kun ne ovat nyt täälläkin. Yritän jatkossa angstata vähemmän ja keskittyä näkemään positiivisia asioita pyrkiessäni kohti tavoitteitani. Tervetuloa matkalle mukaan.

HBD

20 vee, läski & forever alone </3

"Laumoissa elävät eläimet kuolevat, jos ne joutuvat ulos ryhmästä."

Tänään en olisi halunnut nousta sängystä. Sattuu ja väsyttää. Kolme tuntia heräämisen jälkeen olen jo oksentanut ahmitun moskan ulos. Sen jälkeen nukuin puolitoista tuntia ja söin vähän lounasta. Olo on saastainen. Vaikka painostava kuumuus on hellittänyt, tunnen hikoilevani jatkuvasti. Läskit hikoilevat paljon.

Kaikki on sekaisin tai ainakin siltä tuntuu. Mikään ei pysy käsissä, kaikki leviää ympäriinsä. Minä vain paisun ja paisun ja syön ja oksennan ja liikun. Kaikki pyörii, mutta mikään ei ole hallinassa. Yksikään lanka ei ole sormissani. Kontrollia ei ole.

Olen alkanut kaipaamaan sitä ehdottomuutta, joka piti minua vallassaan alipainoisena. Kaipaan niitä hetkiä, kun pystyin painokkaasti sanomaan, että en syö. Enkä syönyt. Mihin on kadonnut se jumalainen voima, joka sai nälkiinnyttämään itsensä lähes kuoleman partaalle?

Kaiken tämän sekasorron keskellä päässäni liikkuu kovin ristiriitaisia ajatuksia. Haluaisin olla hyvässä kunnossa. Haluaisin pystyä tekemään monta punnerusta ja leukaa, omata lihaksikkaan ja urheilullisen vartalon. Olen kuitenkin todennut, etten pysty siihen. Minusta ei ole siihen. En vain treenaa ja yritä tarpeeksi. En saa syötyä järkevästi. Olen tuomittu läskipalleroksi.

Toinen vaihtoehto on laihuus. Kaipaan näkyviä ja tuntuvia luita. Ne tuntuivat turvallisilta ja oikeastaan korvasivat kaiken sen yksinäisyyden. Syypää mun hymyyn olivat törröttävät lantionluut sekä näkyvä selkäranka. Muillapas oli pömppövatsat ja jenkkakahvat, mutta minulla ei. Sain usein kuulla, että olen niin ihanan pieni ja laiha. Se oli ikuiselle epäonnistujalle ja surkimukselle aivan uskomattoman ihanaa. Rakastin sitä. Yhtäkkiä minäkin olin onnistunut jossain.

Vaan en ole enää. Jos en olisi näin lihava, minua olisi vaikea huomata. Valitettavasti olen sellainen fläsävuori, että minuun on helpompi törmätä. Pukeudun nykyään lähinnä urheiluvaatteisiin, koska vain niistä löytyy riittävän väljiä ja mukavia vaatteita.

Eilen jo aiheesta hiukan kirjoitin, mutta päätökseni eristäytyä ja lopettaa alkoholin juominen on tuntunut hyvältä. Tiedän pystyväni siihen. Saan vielä tietynlaisesta liikunnasta, kuten tanssimisesta, sellaista fiilistä, joka auttaa unohtamaan oman ruumiin ja olemassaolon. Rankka treeni on hyvä keino paeta todellisuutta.

Pajhoittelen tällaista sekavaa ilmaisua. Kaikki palapelin palaset ovat vain niin levällään, ettei tästä kirjoittamisestakaan oikein tule mitään.

are you really going to eat that shit?

Huomenta. Tässä viikon aikana ei ole tapahtunut mitään. Olen yrittänyt kontrolloida syömisiäni ja onnistunut ja epäonnistunut. Olen edelleen oksettava ja lihava ja ruma ja säälittävä ja vastenmielinen, kuten viikko sitten. Olen juossut ja urheillut, eikä siitä ole ollut mitään apua. Olen viettänyt mukavasti aikaa myös pää pöntössä. Olen ollut kännissä ja samaan aikaan ajanut pyörällä. Olen myös maannut yöllä kaupungin keskustassa nurmikolla. Yksin ja kännissä.

Olen ollut huono ihminen ja vielä huonompi laihduttaja.

Niin, mitä teille kuuluu?

Olen miettinyt ja pohtinut omaa sosiaalista elämääni. Olen suorastaan järkyttynyt siitä, että sitä itseasiassa on. Laihduttamiseni ei kuitenkaan pidä tästä. Sosiaalinen elämäni alkoholipitoisuus on korkea. Urheilu ja laihduttaminen ja alkoholi eivät sovi yhteen. Tästä syystä tein siinä yöllä nurmikolla maatessani lopullisen päätöksen: minun on eristäydyttävä.

On tärkeää rakentaa uudelleen korkea muuri, jonka ylitse ei kukaan voi kiivetä. Lähden varovasti myös rakentamaan vahvaa kuplaa, jossa voin elää. Minun oma syömishäiriökuplani.

Alkoholi ei ole ainut sosiaalisen käyttäytymisen haittapuoli. En omista tällä hetkellä ollenkaan sellaisia salonkikelpoisia vaatteita, joissa voisin esiintyä julkisella paikalla tuntematta itseäni kuvottavaksi. En voi käyttää shortseja, vaikka tässä helteessä paistuu. Tyköistuvat vaatteet eivät tule kysymykseenkään. T-paitakin on jo todella hard core -valinta, hihattomat ovat täysi mahdottomuus. Koska naamani on kuin täyteen pumpattu ilmapallo, ei sitä millään meikeillä korjata. Ihoni on surkea ja epätasainen ja näppyinen ja kuiva. Käsissä ja jaloissa on mustelmia ja arpia ties mistä. Hiukseni ovat paksut eikä niillä ole mitään virkaa. Ne nyt vain valitettavasti ovat päässäni.

On se ja sama, mitä pistän päälleni tai miten hyvänsä laittaudun. Läskiä ei saa pois kuin laihduttamalla.

Olen yös todennut monesti sen, että minun poissaoloni ei merkitse mitään. On aivan sama, olenko paikalla vai en. Olen jokatapauksessa ylimääräinen ja yksinäinen. Silloin harvoin kun olen lähdössä jonnekin mietin pitkään, josko vain jättäisin menemättä. Jäisin kotiin ja menisin lenkille ja olisin syömättä ja vesilinjalla. Olisin tosi hyvä syömishäiriöinen. En menisi pilaamaan tunnelmaa läsnäolollani.

En arvosta itseäni. Kuulen sen repeatilla joka suunnasta. Sillä ei ole minulle mitään merkitystä. Kukaan ei arvosta minua. Jos ei hyväksy itseään, ei voi rakastaa myöskään toista ihmistä. Toisaalta itseään vihaavaa ja halveksuvaa ihmistä ei kukaan voi rakastaa.

Lihavaa ei myöskään voi rakastaa. Lihaville nauretaan ja lihavia pilkataan.

do I really exist?

Sain eilen myöhään yöllä idean kirjoittaa syömishäiriöstä ja sen vaikutuksesta identiteettiini. Koska sairastuin aika herkässä iässä, siinä murrosiän keskellä, on sairaudella ollut suuri vaikutus siihen, millainen olen nyt. Tietysti kehon fyysisillä muutoksilla on ollut osansa asiaan, mutta myös kaikki henkiset ylä- ja alamäet ovat jättäneet (pysyvät) jälkensä.

Aivan sairauteni alussa olin ylpeästi syömishäiriöinen, suorastaan ihailin kaikkea mikä sairauteeni liittyi. Tunsin itseni vahvaksi ja hyvin olemassaolevaksi. Minulla oli kaikki valta ja kontrolli. Elin tavallaan ihanassa unessa. Sulkeuduin muulta maailmalta omaan syömishäiriökulpaani, jossa hyräilin tyytyväisenä.
Painon laskiessa alipainon puolelle suunta hieman muuttui. Pidin edelleen kynsin ja hampain kiinni sairaudestani. Nyt se ei enää ollut minulle kuin elämänkumppani ja paras ystävä vaan taistelutoveri. Tunsin kaikkien vainoavan minua ja haluavan vain lihottaa. Taistelin yhdessä anoreksia rinnallani ruokaa ja läskiä vastaan.

Painon putoaminen alkaa aina euforisella ja kevyellä tunteella. Aina lisää laihuttaessani olen aluksi hyperenerginen, innoissani ja leijun muutaman sentin maanpinnan yläpuolella. Tämä ei kestä kuin viikon tai pari. Sitten tullaan alas korkealta ja kovaa. Kaikki on vaikeaa ja raskasta. Väsymys ja viha tekevät kehoon pesän. Elämästäni tuli tällöin putki. En muista näiltä pahimmilta aliravitsemusajoilta paljoakaan. Katselen muistikuviani vessapaperihylsyn läpi. Sivuilla kaikki on harmaata ja edessä on pyöreä aukko.

Kaikesta tästä syntyi halu muuttua näkymättömäksi. Mitä vähemmän painoa, sitä vähemmän mitä inhota. Jos lopulta saisinkin laihdutettua itseni olemattomiin. Ainut minua määrittelevä tekijä oli enää sairauteni.

Painon nouseminen edes sadalla grammalla oli tietyn aikaa maailmanloppu. Myöhemmin opin sietämään sitä paremmin. Punnitsin itseni lähes kahden vuoden ajan joka päivä. Merkitsin aluksi painon ylös ehkä reilun vuoden ajan. Tilanteen kohentuessa lakkasin kirjaamasta numeroita ylös ja seurasin vain painoani. Parhaimmissa vaiheissa en käynyt vaa'alla kuin ehkä kerran viikossa.

Liikun maanisesti. Oikeastaan missään parantumiseni vaiheessa en ole päässyt eroon syyllisyyden tunteesta, joka aiheutuu liikkumattomuudesta. Ollessani vuoden liikuntakiellossa rikoin sitä aina mahdollisuuden tullen: juoksin portaita ylös alas ja taloa ympäri, jumppasin... Yritin myös seistä aina kun mahdollista ja mielellään vielä heilutella jalkojani kulutuksen maksimoimiseksi.

Entä se identiteetti? 

Olen kasvanut anoreksian ja bulimian kanssa. Parantuessani pääsin suurimmasta osasta sairaita ajatuksiani eroon, mutta en kaikista. Ajattelen syödessäni vain kaloreiden määrää. Ruoka on minulle edelleen iso ja vaikea mörkö, johon en osaa suhtautua.

Sairauteni alussa näin itseni lihavana ja rumana. Vuosien kuluessa totuin pieneen ja siroon ruumiiseeni. Läskin tytön identiteetistä siirryttiin laihan tytön minuuteen. Nyt olen taas hypännyt lihavaan identiteettiin ja tavoittelen taas sitä onnen tilaa, jossa sain kehuja pikkuisuudestani.

Vaikka olen hyvin oppinut tunnistamaan syömishäiriöajatukset, en aina huomaa niitä kaikkia. Osa niistä on syöpynyt mieleeni niin tiukasti, että en huomaa niiden olemassa oloa. Silloin niistä on vaikea päästä eroon lopullisesti. Hipi hiljaa ne sieltä ottavat vallan ja muuttavat ajatuksiani aina vain enemmän ja enemmän sairaiksi.

Jotta voisin edes miettiä sairaudesta irrottautumista, minun pitäisi löytää oma identiteettini. Kuka minä olen vai olenko mitään? Välillä tuntuu siltä, että olen olemassa vain syömishäiriön kautta. Minussa ei ole muita piirteitä. Jos minulle annetaan tyhjä paperi ja kynä, en osaa kirjoittaa minua kuvaavia asioita. Laihdutin itsestäni kaiken pois: luonteen, seksuaalisuuden ja tunteet. Parantumiseni oli ennen kaikkea minuuteni keräämistä niistä pienistä paloista, joita oli jäänyt jäljelle sairauteni tekemästä joukkotuhosta.

En päässyt tarpeeksi pitkälle ja olen jo luovuttamassa. Esittelen itsestäni sitä kulissiminuutta, jonka loin koulussa. Sen takana horjun ja heilun eksyksissä, miettien miten tästä jatkaisin.

I don't eat food I eat numbers

Minä vihaan oksentamista. Minä vihaan kaloreiden laskemista. Minä vihaan läskiä. Minä vihaan juoksemista.

Silti ne kaikki sisältyvät elämääni. Mielessäni pyörii nykyään vain yksi kysymys. Mikä meni väärin. Mikä ja miksi.

Aloitamme oksentamisesta. Vielä viime kesänä ja syksyllä vannoin, etten enää oksenna vapaaehtoisesti. En ahmi kaikkea minkä vain pystyn ja sitten tunge sormia kurkkuun saadakseni kaiken taas päivänvaloon. Se on kamalaa ja tuntuu pahalta.

Muistan miten hienolta tuntui, kun ensimmäisiä kertoja pystyin oksentamaan tietoisesti. Olin löytänyt takaoven ja pakotien, keinon poistaa sisältäni sellaista, mikä tekisi minusta vielä lihavamman kuin olen. Olin kuin voittaja, vaikka todellisuudessa olin myynyt itseni halvalla.

Satunnaisia humalaoksentamisia lukuunottamatta en ollut ahmimisesta huolimatta oksentanut pitkiin aikoihin. Sitten kesäkuussa ahdistus ylittyi ja lievitin sitä pää pöntössä. Sama toistui. Eilen havahduin jälleen sormet kurkussa. Olin ahminut mahdottomasti sellaista ruokaa mitä vältän normaalisti kuin ruttoa. Tiesin jo ahmiessani mihin kaikki johtaisi.

Ongelma on se, että ahmiminen ja oksentaminen on epätodellista. En osaa puhua siitä osana minua. Se on kuin uni, se vain tapahtuu riippumatta minusta.

Missä vaiheessa kävi näin? Mikä meni väärin.

Lasken kaloreita. Joka halvatun suupalan merkitsen ylös.

Läski on valloillaan kehossani eikä se lähde pois.

Juoksen vaikka vihaan kestävyysurheilua. Se nyt on jo niin nähty.

Tämä on nyt sitä todellisuuden ja sairauden rajamaata. Voisin yrittää lopettaa tai sitten hypätä ja hukkua. Toisaalta tuntuu, että olen jo niin syvällä, etten pääse itse ylös.

Or do I? Or what kind of help?

Arvatkaa mitä teen tänään? Minä juoksen.

eat sleep train repeat

Tällähetkellä jokainen päiväni toistaa samantyyppistä kaavaa, jossa perusasioiden järjestys vain vaihtelee: nukun, syön, treenaan ja käyn töissä. Ahdistus ja stressi ovat aivan huipussaan, joten saan ahmimiskohtauksia hyvin usein. Jotkut niistä päättyvät treffeihin valkoisen ripittäjän kanssa, mutta eivät kaikki. Usein ei ole mahdollisuutta ja jos on, ajatuskin ällöttää ja kiinnijääminen pelottaa.

Käyn salilla kolme neljä kertaa viikossa ja sen lisäksi kävelen ja juoksen. Kuljen pyörällä kaikki mahdolliset ja joskus mahdottomatkin matkat. Yritän olla aktiivinen, mutta herkästi vain passivoidun tekemättömäksi ja silloin ahmimiskohtauksen riski kasvaa.

Peilistä minua katsoo ahdistunut ja eksynyt ihminen. Jokaisessa nurkassa roikkuu silmiinpistävän paljon ylimääräistä. Kovasta treenistä huolimatta ei lihas ole tarttunut, vaan kaikki luuni ovat peittyneet hyllyvän rasvamassan alle. En pysty pitämään tyköistuvia vaatteita ollenkaan, pelkkä ajatuskin hirvittää. Olen ruma ja säälittävä. Jos tapaisin itseni nyt, haluaisin pitää pitkän välimatkan näin kuvottavaan ja lihavaan hirviöön.

Nyt pidän yllä kulissia ja teeskentelen kaiken olevan hyvin. Muiden läsnäollessa yritän pitää syömishaluni kurissa. Olen sosiaalisesti hivenen taitamaton. Lukiossa syrjäydyin täysin, kun vetäydyin omiin oloihini yhdessä sairauteni kanssa. En ole koskaan ollut erityisen suosittu vaan sellainen mukana roikkuva rasite. Se leppoisa läski kaveri, jota ei ikinä tarvinnut ottaa tosissaan.

Olen tänä kesänä jo moneen kertaan yrittänyt ryhdistäytyä ja laihtua. En ole onnistunut ja se näkyy päivä päivältä selvemmin peilissä.

En ole ikinä ollut hyvä missään. Laihduttaminen oli ensimmäinen asia, jossa onnistuin. Sain yhtäkkiä positiivista huomiota ja paljon kehuja. Sain kärsimällä, ruoskimalla ja kiduttamalla ihanteellisen vartalon. Päästin siitä irti, kun hairahduin uskomaan parantumiseksi kutsuttuun harhaan. Todellisuudessa parantuminen on ajanut minut vain suurempaan ahdistukseen sekä sietämättömään rumuuteen. Joudun pukeutumaan jälleen peittäviin vaatteisiin ja hikoilemaan kuumuudessa, koska en voi näyttäytyä tässä hirviömuodossani maailmalle.

Olen ymmärtänyt, että elämäni on joko syömishäiriö tai lihavuus. Molempiin tiloihin kuuluu yksinäisyys, rumuus ja ulkopuoleisuus. Laihdutusmatkani opetti minulle, etten voi koskaan olla muiden vertainen. Minulle ei ole sijaa toisten ihmisten rinnalla. Olen ikuisesti huonompi ihminen. En koskaan pääse muiden vertaiseksi, saatikka heidän tasolleen.

Anoreksia on minun elämäni. Haluan sen nyt takaisin.

past is past

Olen pyöritellyt tätä ensimmäistä postausta mielessäni jo vaikka kuinka pitkään. Olen monet kerrat avannut kirjoitussivun, mutta sanoja ei ole löytynyt. Toisaalta olen myös harkinnut kokonaan tämän blogin luomisen unohtamista ja kaiken kirjoittamisen hautaamista. Taustalla häämöttää epävarmuus sekä se pieni hento ajatus, että voisin nyt taistella ja nujertaa lopullisesti kaiken tämän. Aloittaa elämän.

Ongelma on se, että tästä on tullut elämä.

Tällä kaikella pelleilyllä ei ole selvää alkua, mutta jäljet johtavat viiden vuoden taakse. Silloin olin pyöreä ja pehmeä, huonokuntoinen ja -itsetuntoinen hahmo. Olin myös lapsellinen ja ajatuksiltani kovin keskeneräinen. Ruumiinkuvani oli olematon - en ollenkaan kiinnittänyt huomiota ihmisten painoon.
Tapahtui kaksi asiaa: sovittaessani erästä rippimekkoa äitini sanoi, että kilon jos saisi pois, mekko olisi hyvä. Sitten koululääkäri tokaisi, että yhtään enempää ei paino saisi enää nousta. Pidin elämäni ensimmäinen karkkilakon, joka kesti suunnitellusti jouluun. Jumppasin välillä ennen suihkua. Joskus enemmän, joskus vähemmän. Ei mitään säännöllistä eikä varsinaista ahdistusta.

Yhdeksäs luokka tuli ja meni. Jo keväällä alkoi hidas, mutta varma luisuminen alamäkeen. Läskiahdistus hyökkäsi elämääni takavasemmalta. Kaikenlaista muutakin teinin elämää rvisuttavaa oli meneillään, joten ahdistus teki pesän pääni sisään ja jäi taloksi.

Lukiota edeltävän kesän vietin pää pöntössä. Sovitin syntejäni tyhjentämällä kaiken syömäni toiletin posiilinjumalan kitaan. Äiti oli hankkinut sattumalta vaa'ankin ja aloin ensimmäistä kertaa elämässäni seurata painoani. Löysin elämäni tärkeimmän numeron. Paino putosi koko kesän aikana vain nelisen kiloa, mutta putosi kuitenkin.

Koulun jälkeen alettua muuttui salainen toimintani hankalaksi ja lopulta paljastui. Siitäkös riemu repesi, kun vanhempieni ohjauksesta päädyin kertomaan ongelmistani kouluterveydenhoitajalle. Samalla loppui ruuan mättäminen ja omatoiminen poistaminen, koska olin kotona tiukassa valvonnassa. Kävikin niin hassusti, että kieltäydyin syömästä. Piilotin ja hävitin ruokaa parhaani mukaan. Paino putosi putoamistaan, kunnes syöttäjätäti puuttui peliin ja iski pöytään henkilökohtaisen ruokalistan.

Koko ensimmäinen lukiovuosi oli yhtä ruualla leikkimistä. Omistin koko elämäni pelkästään syömisen välttelylle ja ravintolistan laiminlyönnille. Vuodessa olin muuttunut viittätoista kiloa kevyemmäksi, riutuneeksi ja vihaiseksi otukseksi.

Kesä oli taas käänteentekevä. Asiat alkoivat pikkuhiljaa sujua tavallisemmin. Olin edelleen ruokalistani orja, nyt tosin noudatin sitä lähes pilkun tarkasti. Alkoi hidas parantuminen. Olin kuitenkin hyvin tarkkana, ettei paino vain nousisi. Abivuonna paino romahti äkisti muutaman kilon. Sydämeni syke on laskenut painonlaskun myötä, mutta nyt se romahti ja mukaan tuli uusi tuttavuus rytmihäiriö. Se nostatti parantumishalua ja kiihdytti tahtia. Paino nousi romahduksen jälkeen taas stabiiliksi. Välivuoden aikana paino alkoi salaa hiipiä ylös ja nyt se on noussut taas hälyttäväksi - samalle tasolle kuin mille sen laskin ensimmäisenä syömishäiriökesänäni.

Menossa mukana on aina ollut pakonomainen ja maaninen liikkuminen. Kävelin ja juoksin pitkiä matkoja, parhaimmillaan pari kertaa päivässä. Nyt olen jättänyt tätä aerobista liikuntaa vähemmälle ja tilalle on tullut salitreeni. Valitettavasti olen myös ehtinyt tämän "paranemisvuoteni" aikana tottua syömiseen. Enää en kykene syömään esimerkiksi vain kerran päivässä. Myös järki on alkanut huutaa, ettei liian vähillä kaloreilla sopisi olla.

Valitettavasti tällä ruuan ahmimisella paino vain nousee ja nousee. Olen pian se samainen läskipallero kuin olin joskus aiemmin.

Ahdistus on liian suurta ja puran sitä nykyään ahmimalla. Olen useaan otteeseen yrittänyt tsempata ja vähentää syömisiä, mutta se tuntuu olevan mahdoton tehtävä. Vaikka elämässäni olisi tarjolla muitakin mahdollisuuksia, riittää aivokapasiteettini täysin vain yhdelle tehtävälle: laihdu.